“Pikkutytöt ovat kuolemanhiljaisia, vieraat eivät ole muistaneet tervehtiä heitä… Sanna muistaa sekä mummin että vaarin mutta katsoo pelokkaasti äitiin aina kun he kysyvät jotakin: saako hän puhua vai suuttuuko äiti?” Näin oivallisesti kuvaa Ulla-Lena Lundberg äidin, Monan ja lasten, Lilluksen ja Sannan suhdetta romaanissaan Jää (2014, 502). Suhde on muodostunut kylmäksi osittain ajan hengen mukaisesti, mutta erityisesti äidin puutteellisten vuorovaikutus- ja tunnetaitojen myötä. Äitiä kalvaa jossain määrin myös pettymys siitä, että lapset ovat kiintyneet voimakkaasti isäänsä, jonka kanssa he ovat voineet hassutella ja iloita vapautuneesti. Äitinsä mielialoja pienet lapset taas ovat oppineet mukailemaan taitavasti ja pyrkivät kaikin tavoin hillitsemään itsensä aiheuttaakseen mahdollisimman vähän harmia äidilleen. (Lundberg 2014.) Vaikka lapset eivät olekaan pääroolissa romaanissa, kuvaa Lundberg hyvin heidän vuorovaikutustaitojen kehittymistä ja romaanin edetessä nähtävissä on muutos iloisesta, ääntelevästä vauvasta hiljaiseksi ja huomaamattomaksi lapseksi.
Lapsen vuorovaikutus vanhemman kanssa alkaa jo kohdussa ennen syntymää ja syntymän jälkeen vuorovaikutustaidot jatkavat edelleen kehittymistään. Vaikka vauva ei vielä osaakaan puhua, hän kommunikoi ja pyrkii äännellen ja liikkeillään aktiivisesti vuorovaikutukselliseen suhteeseen lähimpien ihmistensä kanssa. Suhteen muodostuminen aikuiseen on puolustuskyvyttömän ja avuttoman lapsen elinehto ja se, miten hänen ympärillään olevat ihmiset vastaavat hänen kommunikointikeinoihinsa, vaikuttaa hänen vuorovaikutustaitojensa kehittymiseen heti ensimmäisestä päivästä lähtien. (Korhonen & Sukula 2004, 17.)
 |
| Valokuvaa muokattu tekoälyn avulla. Alkuperäinen kuva Heli Stormi |
Hyvän vuorovaikutussuhteen muodostaminen lapsen kanssa vaatii aikuista myös huomioimaan, erityisesti aluksi omia non-verbaaleja, eli sanattomia kommunikointimenetelmiä. Koska lapset ovat taitavia aistimaan tunnetiloja ja tarkkailemaan toisten kehonkieltä, tulee heidän kanssa toimivien kiinnittääkin erityistä huomiota omaan olemukseen, ilmeisiin ja asennoitumiseen, jotta oma sanallinen viestintä ei esimerkiksi olisi ristiriidassa sanattoman viestinnän kanssa. Lapsesta on usein helpompaa muodostaa uuden ihmisen kanssa luottamuksellinen suhde tekemisen, vaikkapa pelaamisen tai leikkimisen, kautta. Poikani kummi, Jyrki Vainonen teki poikani kanssa leikkiessään ilahduttavia havaintoja lapselle mielekkäistä, sekä aikuisen ja lapsen välisen, yhteyden luomista edesauttavista keinosta. Hän nosti näitä esiin esseekokoelmassaan, Rajankävijä (2025, 134), jossa totesi, että yksi kivoimmista asioista lapsen näkökulmasta on toisto ja elämän opettelu riemastuttaa etenkin, kun saman asian saa tehdä yhdessä uudestaan ja uudestaan (Vainonen 2025, 134)!
Vuorovaikutustaidot kehittyvät jatkuvasti ja niitä voi myös tietoisesti kehittää, mikä tekee niiden seuraamisesta mielenkiintoisen aihepiirin. Aika ajoin tarkkailen ja pohdin myös omaa vuorovaikutuksellista suhdetta lapseeni ja toisinaan nousee huoli siitä, ymmärränkö hänen viestinsä oikein ja pystynkö vastaamaan niihin riittävän nopeasti. Siinä mielessä vuorovaikutuksemme etenkin parin vuoden takaisena vauva-aikana oli jokseenkin yksipuolista “tanssia”, jollaisena vuorovaikutusta toisinaan kuvataan, että vauva oli pääasiassa yhteisen tanssimme viejä, “saneli” sanattomasti säännöt ja määritti päiviemme rytmin (Suoninen, Pirttilä-Backman, Lahikainen & Ahokas 2010 34; Törrönen, ym. 2016, 144-145). Vähänpä tuli tuolloin ja toisiaan nykypäivänäkin äidin toiveet, esimerkiksi yhtenäisistä, pitkistä yöunista, kuulluksi, mutta tulevaisuus näyttää, ovatko uhraukset ja pyrkimykset vauvan ja pienen lapsen ilmaisujen ymmärtämiseen ja vastaamiseen olleet vuorovaikutustaitojen kehittymisen kannalta sen arvoisia.
Heli Stormi
Lähteet
Korhonen, A., Sukula, S. & Vammaisten lasten ja nuorten tukisäätiö. 2004. Vauvaperhetyö.
Jyväskylä: PS-Kustannus.
Lundberg, U. & Vallisaari, L. 2014. Jää. 6. p. Helsinki: Teos: Schildts & Söderströms.
Suoninen, E., Pirttilä-Backman, A., Lahikainen, A. R. & Ahokas, M. 2010.
Arjen sosiaalipsykologia. Helsinki: WSOYpro.
Törrönen, M., Hänninen, K., Jouttimäki, P., Lehto-Lundén, T., Salovaara, P.,
Veistilä, M. & Anttonen, A. 2016. Vastavuoroinen sosiaalityö. Helsinki: Gaudeamus.
Vainonen, J. 2025. Rajankävijä: Kirjoituksia sielusta, luovuudesta, vapaudesta ja kuolemasta. Rajamäki: Aviador.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti